Ilmari Paavola kuoli huhtikuussa 2009 sadan vuoden ikäisenä. Muistotilaisuudessa kuultiin Ilmarin poikien Jorman, Alpon, Atson ja Eskon muistoja Ilmarista. Heidän laatimansa puheen piti Ilmarin pojanpoika Mikko.
Ilmarin isä Heikki Paavola oli vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa muuttanut kotoaan Savikolta rakentamaansa uuteen Lampilan pirttiin. Elettiin vuotta 1908. Ilmari syntyi marraskuussa 1908 ja oli näin ensimmäinen perheeseen Lampilassa syntynyt lapsi.
Koska Ilmari eli pitkän elämän, on hyvä valaista sen alkuaikaa muutamalla sanalla, että ymmärtäisimme sitä paremmin. Pirttiä lie valaissut päre tai kynttilä, tilanteen luonteen mukaan, vaikka Heikki paljon maailmaa nähneenä miehenä ei varmasti ollut viimeinen öljylamppuun siirtynyt karsikaslainen. Nämä lamput olivat niitä ensimmäisiä perheisiin hankittuja vekottimia, jotka toivat uutta aikaa maalaispirtteihin. Juhani Aho kertoi niiden valon olleen niin kirkkaan, että vaikka se karsinan puolella paloi, näki vaivatta vielä ovensuussakin asti lukea.
Ruoka, tarvekalut ja jopa vaatteet raaka-aineista alkaen olivat kotitekoisia. Elettiin siis aivan toisenlaista aikaa. Vaikka tehtäviä töitä oli ihmisillä enemmän kuin nyt, kiirettä oli vähemmän. Ajan täytyi siis olla parempaa laatua. Suomen ensimmäisistä – Porvoon – valtiopäivistä oli tuolloin kulunut sata vuotta. Elettiin siis autonomian aikaa. Nuoret miehet joutuivat niin sanottuun arvanvetoon ja tuurin niin sattuessa oli edessä kaksi vuotta Venäjän armeijassa. Kansa halusi itsenäisyyttä ja sai sen isän ollessa yhdeksänvuotias.
Lampilan piha oli hiekkainen tanner, jossa poikaparvet temmelsivät monenlaisissa leikeissä. Ilmari kertoi monesti kartunlyönnistä. Mukana olivat hänen lisäkseen veljet Jalmari ja Lauri, sekä muita pohjannurkan lapsia. Lasten leikit muuttuivat pian urheiluksi. Kesällä juostiin, heitettiin, työnnettiin ja hypättiin ja talvella hiihdettiin. Ensilumen latu oli silloin Karsikasojassa, jossa Heikki-isä järjesti lapsille hiihtokisoja. Koska väylä oli kapea, ei yhteislähtö tullut kysymykseen eikä peesaaminen ollut moraalistakaan. Niinpä Heikki toi sillalle seinäkellon ja otti sillä ajat pienille kilpahiihtäjille. Palkinnot olivat hyvät: paljon kehuja. Nämä hyvät palkinnot kannustivat ja siirsivät harrastua nuoremmillekin polville niin, että kelloja vastaan on taisteltu viimelumillakin. Isien kourassa nyt sekundaattorit ja omaa rannettakin rapeloidaan.
Koulu oli Karsikkaalla siihen aikaan Mäessä. Matkaa sinne oli kolme kilometriä. Ilmari ja Jalmari kulkivat sen aina yhtämatkaa. Kun oli vuoro toimia järjestäjänä, joutui menemään aamulla viideksi, että ehti lämmittää koulun ennen kuin tunnit alkoivat. Eniten on jäänyt mieleen veljesten koulumatkoista kertomus siitä, miten suvikelien sattuessa ei ”säämiskä nahkaisia” kenkiä voinut käyttää, eikä kumikenkiä siihen aikaan ollut. Niinpä matka piti juosta avojaloin pienissä pätkissä aina välillä lakissa seisten, että jalat lämpesivät ja saattoi taas jatkaa matkaa. Koulunkäynti jäikin Ilmarilta sitten kahteen vuoteen. Karjan paimentaminen ja muut poikasille sopivat työt tulivat tilalle.
Kun perheen äiti Iida Sofia kuoli kesällä 1922, muutettiin talveksi Savikolle. Kuopus Heimo oli tuolloin vasta nelivuotias ja pääsi näin Kaisa-mummunsa hoitoon. Jo seuraava talvi asuttiin taas Lampilassa. Armiida-sisko hoiteli naistentyöt ja kertoi aikanaan, että kraatariksikin oli opittava, sillä muutoin ei perheellä olisi ollut päälle pantavaa.
Heikki avioitui uudelleen kesällä 1924 Riikka Virosen kanssa ja perheeseen syntyi vielä kaksi tyttöä, Eeva ja Siiri. Veljistä vanhin, Viljami, muutti Ruuskankylälle joulukuussa 1926. Ilmari oli nyt vanhin kotona olevista pojista ja voi sanoa, että viimeistäänkin nyt oli aikuisuus alkanut. Heikki oli taitava muurari ja kulki paljon muurausreissuilla. Pojista Jalmari ja myöhemmin Heimo olivat isänsä matkassa oppi-/apulaismuurareina ja Ilmari ja Lauri olivat kotitöissä. Näin Ilmarista tuli taidoiltaan maanviljelijä.
Urheilulliset riennot, monesti iltamilla jatkuvat, olivat niitä harrastuksia mihin osallistuttiin. Kun sunnuntait olivat pyhiä, lepopäiviä, puettiin siskon tekemät housut ja paidat ylle ja osallistuttiin nuorison tapahtumiin. Nyt ei enää avojaloin, vaan jopa pyhäkengätkin olivat olemassa. Usein isä näytti sen paikan Oulaisten ja Haapaveden välillä, missä he Jalmarin kanssa olivat laskeutuneet pyörien päältä alas ja kokeilleet jalkaansa uusia, juuri Oulaisista ostettuja kenkiään, laittaneet ne sitten takaisin laatikkoon ja polkeneet kohti Karsikasta.
Käräjäojaisten vierailuiltamat Karsikkaalle oli sitten tapahtuma, josta Ilmari löysi tulevan vaimonsa Selman. Häitä vietettiin Lampilassa keväällä 1936. Yhden talven he asuivat Lampilassa ja toisen Niemelä-nimisessä paikassa. 1936 rakennettiin jo oma asumus Korvenkankaalle ja talon nimeksi laitettiin Salo. Kun talvi tuli, jokseenkin kaikki rakennukset olivat olemassa, sekä lehmä, nuorukka ja niille heinät. Talvet metsätöissä ja kesät omilla vähillä pelloilla ja joissakin tienestitöissä täyttivät nyt aikaa. Ensimmäinen lapsi, Leila, oli menehtynyt pian syntymän jälkeen. Toinen lapsi Jorma syntyi elokuussa 1939.
Kesät olivat lämpimiä ja onnen hetkien löytäminen ei ollut vaikeaa. Euroopasta vain ei kuulunut hyvää. Kestikin vain muutamia kuukausia kun Suomi joutui sotaan. Isä oli vielä silloin kouluttamaton ja oli kotirintamalla. Hän joutui sotilaskoulutukseen Nurmekseen 17.3.1940. Koulutus kesti seitsemän kuukautta.
Yksi siviilitalvi kului ja niin oli sotaan lähtö edessä 16.6.1941 suuntana Uhtua. Kiskis-kukkuloille asti ehdittiin ja siellä Ilmari tunnustelijana edeten joutui joukkueineen väijytykseen ja pelastui hetkeksi syöksymällä suuren kiven taakse. Siihen rinteeseen kaatui useita Haapaveden miehiä, mutta toisten suojatulen turvin Ilmari onnistui lyhyitä syöksyjä tehden pelastautumaan turvaan. Siinä rytäkässä hän haavoittui sormeensa ja joukkuekavereiden kertoman mukaan vuolasi itse puukolla pois roikkuvan sormenpuolikkaansa. Ilmari palasi sairaslomalta rintamalle 6.11.1941. Hänen ikäluokkansa vapautettiin 27.7.1942. Kesällä 1944 Ilmari joutui vielä kannaksen torjuntataisteluun. Lopullinen vapautus palvelusta tapahtui 16.11.1944.
Sodan kestäessä syntyi Marjatta tammikuussa 1942. Kuin Jumalan johdatuksesta oli Ilmari päästetty lomakäynnille rintamalta. Hän saapui kotiin hetkellä, jolloin vaimon tila oli jo niin pitkällä, ettei hän pystynyt enää hakemaan apua. Lampilasta oli kyllä päivittäin käyty katsomassa Selmaa, mutta tilanne oli yllättänyt. Kaikki päättyi asiassa onnellisesti.
Rauha koitti ja väsynyt Ilmari kokoili itseään uudestaan työhön rakentamaan ja peltoja raivaamaan. Vuosia meni huonoilla unilla, hikoilua ja huokailua oli yöt, joskus päivätkin. Ilmari sai kuitenkin pestin hoitaa postinnoutoa Maliskylältä Karsikkaalle. Se toi säännöllisyydessään ja ihmisten piirissä toimien apua sopeutumiseen ja sodasta riesaksi jääneiden muistojen hälvenemiseen. Kesät pyörällä ja talvella suksella kelkkaa vetäen hän vei ja haki Karsikkaan postin. Nämä postinhiihtotyöt vahvistivat hänen hiihtokuntoaan niin, että Keski-Pohjanmaan piirin nuorisoseurojen mestaruushiihdoissa Nivalassa seuraavaksi tullut jäi hänestä kahdeksan minuuttia.
Oman tilan kehittäminen oli kuitenkin suurin tavoite. Ilmari sai luvan raivauskelpoisen maan hankintaan Vesinevalta. Nyt oli ryhdyttävä moniin toimiin. Uusi navetta rakennettiin, pian sen jälkeen asuinrakennus ja muita vähäisempiä rakennuksia. Lapsia syntyi Alpo, Atso ja Esko. Myös kuivatus- ja tiehankkeet virisivät pitäjissä ja Ilmari oli kovasti puuhissa mukana. Niin Vesinevan kuivatushanke kuin Kokkola-Kajaani -runkotienkin saaminen rakenteille olivat hänelle sydämen asioita. Ilmari oli tottunut puhuttelemaan ihmisiä ja niinpä hän ei kainostellut mennä hyvän asian vuoksi kenenkään puheille. Alueen kansanedustajat tulivat näin hänelle tutuiksi. Asian oikeaksi katsoessaan Ilmari vei sitä eteenpäin periksi antamattomalla sinnikkyydellä.
Ilmari toimi monissa Karsikkaan kylällä silloin toimineissa seuroissa tai yhdistyksissä, mm. kansakoulun johtokunnassa, Rauhanyhdistyksen osastossa, maamiesseuran johtokunnassa, verolautakunnassa, usein myös vaalitoimikunnassa, ja monissa muissa – osan aikaa myös puheenjohtajana.
Isä halusi kasvattaa lapsistaan hyviä kansalaisia. Melkein aina raivauksilla ja heinätöissä oltiin kaikki mukana. Työ oli hyvää aikaa kasvatukselle. Siinä oppi käytännössä työmenetelmiä ja samalla siinä saattoi opettaa muitakin elämän sääntöjä. Jorma vanhimpana pääsi myös talvisin isän mukaan metsätöihin. Hevonen, työkalut ja eväät itselle sekä hevoselle viikoksi mukaan ja kohti Hallanperän savottatyömaata kävi miesten tie.
Kun Alpo sairastui syksyllä 1953, täytyi Ilmarin tehdä monta matkaa Helsinkiin sairaalaan. Isän lempeys kasvattajana tuli Alpolle silloin erityisen selväksi. Matkat olivat pitkiä, monivaiheisia, jopa vaativiakin, melkein vuorokauden suuntaansa kestäviä. Menopelitkin vaihtuivat reissulleen monta kertaa. Polkupyörällä, linja-autolla, höyryvoimalla kulkevalla pikajunalla, raitiotievaunulla ja käsivarsilla kantaen kulki lapsen tie Korvenkankaalta Helsingin Töölöön.
Alpo kertoo tapahtumista seuraavasti: Isän näkeminen vilkuttamassa oven raossa jäi aina viimeiseksi muistoksi minun jäädessäni itkusilmässä sairaalan sänkyyn istumaan. Kun sitten isä tuli viikkojen päästä hakemaan, tuntui jännän oudolta, kun sairaalan kaikuvilta käytäviltä alkoi kantautua puhetta tutulla äänellä, mutta jo oudolta kalskahtavalla kotiseudun murteella. Tiesin että isä on tulossa. Kun sitten pikkuisen outo, mutta jotenkin tuttu maalaismiehen hahmo ilmestyi oviaukkoon hymyilevänä, jälleennäkeminen nostatti oudon, mutta hyvän olon hehkun rintaan. Muutaman kuukauden sairaalassa ollessani olin jo kotiutunut sinne. Paluumatkalla poikkesimme usein Heimo ja Lauri -setien luona. Isä halusi pitää yhteyttä kaukana asuviin veljiinsä. Kerran palatessamme isä toi reissusta hankkimansa polkupyörän ja maitokärryt tullessamme kotiin. Osuuskaupan rahtiauton lavalla siemensäkin ja narunipun päällä pääsimme Maliskylälle. Siellä kytkettiin kärryt pyöränperään, minä ja matkalaukku kärryyn ja isä polki yhdistelmän kotiin.
Ilmari ja Selma tulivat uskoon sotien jälkeen. Voimakas uskonnollisuus oli mukana kasvatuksessa. Jos kävi niin, ettei muistanut totella, niin uskonoppienkin avulla isä opasti paremmille tavoille. Monesti oppina olivat myös Siionin laulut ja virret, joita isä omaksi ilokseen ja lastensa opetukseksi lauleli. Isä tykkäsi laulella myös marsseja, kronikoita ja joskus myös lausui runona pätkiä niistä. Haapavesi-laulu, maaottelumarssi, nälkämaanlaulu, Haapaveden hiihtäjien laulu, Kotikuusi-laulu ja suksimiesten laulu olivat usein kuultuja, monesti vain pieninä pätkinä.
Karsikasojan kaivuu mahdollisti Vesinevan raivaamisen pelloksi. Sen myötä meille niin rakas hevonen myytiin syksyllä 1959 ja tilalle hankittiin traktori. Traktorin voimin Vesineva muokkautui pelloksi noin hehtaarin vuosivauhdilla. Sitä mukaa kasvoi myös navetassa karjan määrä ja uuden navetan rakentaminen täytti kesän 1966.
Talvella 1967 tuli suru-uutinen Turusta. Ainoa tytär oli menehtynyt liikenneonnettomuudessa. Lähtemättömästi mieliimme on jäänyt kuva surevasta isästä Marjatan lähtiessä kotikuusemme juurelta viimeiselle matkalle.
Ilmari valmistautui hyvissä ajoin tilalla tulevaan sukupolvenvaihdokseen. Vuosia aiemmin hän katseli tontteja ja asuntoja Haapaveden kirkonkylältä ja kun tuli aika Atson astua isännän saappaisiin, oli Ilmarilla ollut jo vuoden verran viihtyisä rivitaloasunto Alarannalla. Ilmarissa eli voimakkaana maa- ja urheiluhenki. Suomalaisten menestyessä arvokisoissa, nähtiin isän silmän usein kostuvan ja leuanpään hieman tärisevän.
Useina vuosina kirkonkylällä asuessaan Ilmari pyöräili Karsikkaalle auttelemaan kiireisimmissä peltotöissä ja tuon 25 km matkan tuli aina taittua alle tunnissa. Ilmari viihtyi kirkonkylällä hyvin. Hänelle kertyi nopeasti lukuisa tuttavien joukko, joiden luona hän vieraili usein ja jotka myös kävivät hänen luonaan vastavierailuilla.
Täyttäessään 80 vuotta Ilmari sai veteraanijärjestön kautta kutsun saapua terveystarkastukseen terveyskeskukseen. Ilmoittauduttuaan häneltä kysyttiin virallista nimeä. Ilmarin ilmoitettua, että paperin nimi oli virallinen, kysyttiin hetken perästä syntymäkuntaa, johon Ilmari vastasi olevansa paljasjalkainen Haapavetinen. Hetken perästä tultiin kysymään, milloin olette edellisen kerran ollut vastaanotolla, johon Ilmari totesi, että nyt on se ensimmäinen kerta ja tulin vain kun kutsuttiin.
Ilmari hoiti kuntoaan liikunnan avulla. Talvisin hän hiihti 85 ikävuoteen asti, kesäisin pyöräily- ja kävelylenkit olivat päivittäisiä. Muutaman pyöräonnettomuuden jälkeen pyörä vaihtui rattaalliseen potkukelkkaan ja kun silläkin vauhdikkaiden kurvilaskujen alla tuli kuperkeikkoja, asennettiin kelkkaan takajarrut. Kun me pojat kävimme isää katsomassa, isällä oli tapana kysyä ensimmäisenä: ”No oonkos nyt vanahentunu?”
Lastenlapset muistavat Ilmari-papasta päällimmäisenä leppoisan luonteen: ”Pappa ei milloinkaan suuttunut, vaikka me joskus tapeltiinkin niin, että hiustolloja oli lattialla. Pappa vain nauroi ja löi kämmeniä yhteen ja totesi, että taitaa tämä poika olla vahvempi ja tämä poika se eniten muistuttaa Lampi-Lassia.” Leppoisassa luonteessa varmaan piilee myös osaselitys Ilmarin pitkään ikään.
Selma-vaimon kuoltua Ilmari vietti viimeiset vuodet palvelutalossa, ensin Rantalassa ja sitten Paakkilan hovissa. Isän suuri kiintymys meitä lapsiaan kohtaan ei laantunut milloinkaan. Aina vierailijaa kohtasi tuo sama silmien loiste, josta loisti suuri kiintymys ja rakkaus ja aina oli käden puristus luja ja kiitollinen mieli siitä kun tulitte käymään. Ja ääni, vaikka lopussa jo ohutkin, oli aina innostunut: ”sieltähän tullee minun poika”. Kuulo ja muisti heikkenivät viimeisinä vuosina ja tekivät seurustelun vaikeaksi, joskus muisti teki pieniä kömmähdyksiäkin.
Ilmarilla oli halu ja kyky nähdä pitkälle tulevaan. Hän näki ja ymmärsi aina muutosten vaikutukset yhteiskuntaan. Suuntaviittoina Ilmarilla oli nuoren itsenäisen Suomen maalaisliittolaisten vaikuttajien Santeri Alkion ja Kyösti Kallion luomat teesit. ”Muistakaa köyhien asia, niinhän se Kallio sanoi”, hän usein virkkoi.
Isän kykyä nähdä ja erottaa oikea väärästä ja jatkaa oikeaksi näkemällään tiellä tinkimättömästi kohti päämäärää voimme vain kiittäen kunnioittaa. Aivan kuin siunauksena tästä näkemisen halusta isän silmien tarkka näkö säilyi hänen elämänsä loppuun saakka. Vielä satavuotiaanakin hän olisi nähnyt lukea virsikirjaa Lampilan tuvan ensimmäisen öljylampun valossa.
Isä sai nukkua nyt viimeiseen lepoonsa uskossa Jumalaan turvaten. Hän tiesi myös sen, että taivaallinen kirkkaus on valo, joka riittää kaikille haluaville silmille löytää oikea tie. Tie, joka johtaa Vapahtajamme luo.